 |
| Päähenkilöt Lee ja Clementine. |
(Jos et ole pelannut pelejä, mutta suunnittelet ehkä niin joskus tekeväsi (kannattaa!), älä lue tästä pidemmälle.)
Ensimmäistä TWD-peliä on syystäkin pidetty pienimuotoisen mestariteoksena. Olin kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään kaikki tarinaan ja hahmoihin liittyvät spoilerit (paitsi sen lopun suurimman, tietenkin), joten en tiennyt juurikaan mihin olin ryhtymässä. En ole juuri sarjakuvia lukenut, ne eivät temmanneet minua mukaansa aivan niin kuin olin toivonut. Sarjaa aloin katsoa vasta kolmannen kauden julkaisun jälkeen.
Surullista kyllä, en ole juurikaan pitänyt tv-sarjan viimeisistä kausista: olin siis jo nähnyt näin jälkiviisaana kaiken, mistä tulisin pitämään ennen kuin edes aloin seuraamaan sarjaa kunnolla. Odotin neloskautta innolla ja jouduin osittain pettymään. Viitoskausi olikin sitten jo totaalinen mahalasku. (Miksi kaikki sarjat romahtavat viidennen tuotantokauden kohdalla? Game of Thronesin viides kausi oli jo sellainen rimanalitus, että hirvittää.)
TWD-pelit olivat kunnon raikas tuulahdus zombitarinan maailmaan. Pelin päähenkilö Lee Everett aloitta tarinan poliisiauton takapenkiltä: häntä ollaan viemässä murhasta tuomittuna vankilaan. Tv-sarjassa päähenkilö Rick Grimes herää parin kuukauden koomasta eikä katsojille juuri näytetä, miten zombikatastrofi oikein sai alkunsa ja millaisia ensimmäiset kaaospäivät oikein olivat. Peleissä mitään tietämätön Lee päätyy häntä kuljettavan poliisin kanssa kolariin zombin kanssa, pääsee vapaaksi ja pelastautuu ihanan 8-vuotiaan Clementine-tytön luo. Ensimmäisessä episodissa törmätään useampaan sarjakuvista tuttuun hahmoon, mutta he katoavat nopeasti omiin tarinoihinsa. Leen ja Clemin seuraksi löytyy silti useampi maino sivuhahmo, joiden kanssa lähdetään kohti Savannahia, josta on tarkoitus pelastautua veneen kanssa.
Sivuhahmot viihtyvät - tai paremminkin saavat olla - päähenkilöiden kanssa vaihtelevasti. Pelissä hahmoja kuolee paljon ja säälimättä, jopa enemmän ja julmemmin kuin itse sarjakuvissa tai tv-sarjassa. Peleissä ei myöskään kumarrella fanisuosikeille, jotka tv-sarjassa pidetään vaikka väkisin hengissä, vaikka nämä olisivat alkuperäismateriaalissa kuolleet jo aikoja sitten eikä hahmokehtystäkään ole pariin kauteen tapahtunut.
TWD-pelin ensimmäisellä kaudella kuolemat ovat hyvin - tai ainakin järkevästi - kirjoitettuja (tv sarjassa moni kuolema on ollut aika kehnosti kirjoitettu (Lori, Andrea), jotkut jopa hahmoa suorastaan loukkaavasti (T-Dog, Beth)). Eniten minua jäi vaivaamaan Carleyn (jonka pelastin Dougin sijaan alussa) kuolema ryhmäkumppani Lilyn hermoromahduksen laukaisemaan luotiin. Lilyn oma isä oli kuollut juuri paljon onnistuneemmassa shokkikuolemassa, minkä vuoksi Carleyn koruton loppu oman ryhmäläisen käsissä oli varsin tyhjä.
Lapset eivät ole sen paremmassa turvassa säälimättömältä käsikirjoitukselta kuin aikuisetkaan. Varsin hyväksi ystäväksi muodostuneen floridalaisen kalastajan Kennyn pojan armomurha on riipaiseva: Kennyn vaimo on juuri tehnyt itsemurhan poikansa puremasta johtuvan välttämättömän kuoleman edessä. Valitsin päähenkilönä hoitaa homman Kennyn sijaan ja säästää tätä edes tältä tuskalta.
Kenny on yksi lempihahmoistani, hieman yllättäen: hän on kunnon Etelävaltioiden punaniska, rekkakuski-lookiin luottavaa kuumakalle, joka toimii nopeasti ja ajattelematta, mutta pitää omiensa puolia loppuun asti. Kenny muuttuu pelisarjan edetessä jatkuvien menetysten edessä epävakaammaksi alkuperäissarjan päähenkilön Rickin tapaan. En juurikaan pidä Rickistä, mutta Kenny vetoaa minuun jostakin syystä valtavasti. Hän osaa olla kova, mutta ei tosiasiassa ole kovinkaan kovapintainen: mies itkee ja kamppailee mielenterveysongelmien kanssa, tekee pahoja virheitä, mutta on kuitenkin loppujen lopuksi aina Leen ja Clementinen puolella. Olin vilpittömästi ilahtunut, kun hän tuli vastaan pelien kakkoskaudella.
Ykköskauden päätös on sydäntäkuristava, kun zombin pureman saanut Lee pelastaa pienen Clem-tytön viimeisillä voimillaan ja joutuu lähettämään tämän yksin maailmalle selviytymään. Clementine joutuu vielä ampumaan Leen, jottei tämä muuttuisi kuolemansa jälkeen zombiksi. (Tämä on tosin valinnaista, Leen voi jättää myös muuttumaan zombiksi. Valintoja, valintoja!) Vaikka juoni joutuikin tekemään aikamoisia voltteja, jotta Lee saatiin kohtaamaan varsin epäkliimaksinen ihmispahis viimeisessä luvussa, on loppu silti niin riipaiseva, että aloin toista kertaa elämässäni itkemään pelin takia.
Lopun lisäksi pidin ensimmäisessä kaudessa erityisesti 2. episodista, joka käsittelee jokaisessa sarjan inkarnaatiossa nähtäviä kannibaaleja. Olen lukenut sarjakuvien kannibaalikohtaukset, jotka olivat hyvin puistattavia (varsinkin, kun heidän uhrinsa on lempihahmoni, Dale). Tv-sarjassa kannibaalit suorastaan haaskataan, mikä onkin yksi syy, miksi 5. kausi oli mielestäni tylsä. Pelisarja ei tätä virhettä tee.
Pelissä Lee ja Clementine päätyvät ryhmänsä kanssa mukavalta ja turvalliselta vaikuttavalle maitotilalle, jonka emäntä kuitenkin kokkaa edellisiä vierailijoita seuraaville ruoaksi. Ihanaa. Päädyin pelaamaan tämän episodin keskellä yötä enkä nukkunut sen jälkeen juuri yhtään. Episodin loppu on täyttä painajaista klassisilla kauhuelementeillä kuorrutettuna: myrsky ulvoo, vanha suuri talo narisee ja karmivat omistajat hiipivät ympäriinsä haulikot kourissa. Valitettavasti peli vaatii päähenkilöä olemaan juonen alkupuolella luvattoman tyhmä (Haavoittunutta kaveria ei käydä katsomassa yhtään? Onko ihme, että tämä päätyy lautaselle ja melkein ystäviensä suuhun.), mutta tarina on muuten niin mukaansatempaava, että sen antaa helposti anteeksi.
 |
| Luke, Clem ja Kenny the Walking Dead -pelin toisella kaudella |
Toisella kaudella ei vastaan tule sentään uusia kannibaaleja, mutta Walking Dead -maailmasta tuttuja ihmishirviöitä osuu kyllä riittävästi kohdalle. Maailman nihilismi on minulle rehellisesti sanoen välillä hieman liikaa: pelien ensimmäisellä kaudella alkuperäisistä ryhmän jäsenistä selvityy vain yksi (tai kolme, mutta yhden selvitytyminen selviää vasta toisella kaudella ja yksi on omilla teillään) ja suurin osa myöhemmin joukkoon liittyvistä kuolee tai lähtee omille teilleen. Kaipasin kovin jonkinlaista pysyvyyttä tai aitoa iloa ja toivoa, mutta niitä ei juurikaan ollut luvassa.
Siksi onkin surku, että ensimmäisen kauden lopussa Clemin löytäneet Christa ja Omid tapatetaan välittömästi 2. kauden. alussa. Nyt 11-vuotiaasta Clementinestä tulee toisen kauden päähenkilö, joka päätyy siis omilleen eikä saa rauhaa edes koirilta. Hän päätyy kohtalaisen mukavan oloiseen, mutta (tietenkin) jotain salailevan ryhmän käsiin. Clemin ikä tekee hänestä hyvin erilaisen ohjattavan kuin ensimmäisen kauden Leestä, sillä lapsen mielipidettä ei aina oteta huomioon eikä hänellä ole samanlaista suoraa vaikutusvaltaa kuin Leellä oli. Clem joutuu usein toimimaan riitaisan ryhmän diplomaattina, vaikka hänelle ei usein edes kerrota asioiden todellista.
Clemin uusi ryhmä ei valitettavasti ole kovin mielenkiintooinen. Pidin Alvinista ja raskaana olevasta Rebecasta (kivikkoisen alun jälkeen) ja olisin toivonut, että Rebecca olisi saanut puhua enemmän kärsimyksistään entisen ryhmänsä johtajan Carverin käsissä. Pidin myös jotenkin tunaripoika Nickistä, jonka onnistuin pelastamaan joka kerta, kun juoni sen mahdollisti. Sitten hän tietenkin kuolee varsin hölmöllä tavalla (off-screen...). Muut olivat varsin yhdentekeviä minulle. Olin yllättynyt saatuani pelin pelattua selville, että ryhmää tavallaan johtnut 27-vuotias Luke oli niin suosittu hahmo. Clem jostain syystä pistetään pitämään hänestä aika nopeasti, mutta minusta Luke oli niin epäpätevä ja holtiton (eikä samalla myötätuntoa herättävällä tavalla holtiton kuin Kenny), että olisin halunnut vain läpsiä tähän järkeä. Ehkä hän oli ennemminkin tyhmä kuin holtiton sittenkin.
Kaikkein parasta olikin sitten törmätä vanhaan kaveriin Kennyyn, joka oli pohjalla käytyään saanut elämänsä hieman parempaan järjestykseen (hetkellisesti vain, tietenkin). Minulle oli selvää olla enemmän tämän kuin uuden ryhmäni puolella, kun konfliktit johtajuudessa vääjämättä alkoivat. Peli josatain syystä asettaa kaikki muut hahmot automaattisesti vastustamaan Kennyä ja puhumaan tästä pahaa silloinkin, kun tämä ei ole tehnyt varsinaisesti mitään väärää (joku Telltalella voisi selittää, miten Kennyä voi syyttää jäätikkökohtauksesta). Kenny on hyvin agressiivinen ja kärsii pahasta trauman jälkeisestä stressistä, mutta hän tekee silti kähes poikkeuksetta oikeita päätöksiä ryhmän puolesta. Kenties moni pelaaja lopputilastoja silmällä pitäen otti kaikkien muiden hahmojen mustamaalauksen tosissaan ilman, että he tarkastelivat todella, mitä pelissä tapahtui.
 |
| Kenny menettää silmänsä suojellessaan Clementine. |
Hahmoja kuolee paljon ja tasaista tahtia. Harmi vain, että usein kuolema tuntuu vain välttämättömän hoitamiselta, aivan kuin käsikirjoittajilla olisi ollut lista kuolevista hahmoista, ja he vain ripottelivat verisiä loppuja sinne tänne juonen sekaan pohjustamatta niitä kunnolla. Shokkikuolemat menettävät tehonsa, jos niitä viljellään joka pellolla.
Puukkoa isketään toisella kaudella selkää myös oikein urakalla. Ensimmäisellä kaudella oli myös muutama tällainen tapaus (Lily, Ben, syöpäpotilaat), mutta ne olivat kaikki erinomaisesti pohjustettuja tapahtumia. Kakkoskaudella moni hahmo (Mike, Bonnie) vaikuttaa toimivan niin oman luonteensa vastaisesti voidakseen pettää Clementinen, että oli pakko ravistaa välillä televisiolle päätä.
Kakkoskauden viimeinen episodi onkin pitkälti ylimääräisistä hahmoista eroon pääsemistä. Osa porukasta ottaa jalat alleen, osa kuolee. Jäljelle jäävät vain Clem, Kenny, yksinäinen susi Jane ja synnytyksen jälkeen kuolleen Rebeccan vastasyntynyt poika Alvin Jr.
Jane liittyi ryhmään kolmannessa episodissa. Pidin hänestä, toisin kuin monesta muusta tämän kauden hahmosta. Vaikka Jane tuli mukaan hyvin myöhään kokonaistarinan kannalta, ehti hänen luonteestaan ja taustoistaan kehkeytymään mielenkiintoinen ihminen. Hänen ääninäyttelijänsä oli myös loistava. Tarvitsin kuitenkin lopun tappelun, jotta näin hänen hahmonsa kunnolla, enkä oikein ilahtunut huomatessani, mihin se johti.
Jäljelle jäänyt nelikko lähtee suuntaamaan pohjoiseen, missä pitäisi sijaita turvallinen kaupunki nimeltä Wellington. Clem oli suunnannut sinne jo pelin alussa Christan kanssa. Jane on ajatusta vastaan, mutta Kenny päättää itsepäisesti viedä heidät sinne turvaan. Ryhmä joutuu kuitenkin onnettomuuteen ja kaikki päätyvät omilleen sokaisevaan lumimyrskyyn.
Clem löytää Kennyn vanhalta tienvarren pysähdyspaikalta huolesta suunniltaan: Clem ja Alvin Jr, jonka synnytyksessä Kenny auttoi, ovat miehelle kaikki kaikessa ja pitävät tämän kaiken kauheuden keskellä järjissä. Kun Jane ilmestyy paikalle ja kertoo jättäneensä AJ:n kuolemaan, Kenny raivostuu. Jane kuiskaa Clemille todistavansa Kennyn todellisen luonteen ja alkaa ajaa Kennyä sanoillaan hulluuden partaalle. Seuraa tappelu, jonka aikana Clemin täytyy valita tappaako Kenny vai antaako Kennyn tappaa Janen.
Minulle valinta oli hyvin selvä. Kenny kaikesta epävakaudestaan huolimatta on aina suojellut Clemiä ja pyytänyt anteeksi menetettyään hermonsa. Ja hän on menettänyt hermonsa hyvästä syystä. Janen sanoissa Clemille on heti jotakin hyvin epäillytävää, ja kun hän alkaa ilkkuen ajaa Kennyä hermoromahduksen partaalle, on selvää että tämä yrittää manipuloida tilannetta niin, että Kennyn tappaminen olisi "hyväksyttävää". Kun myöhemmin vielä selviää, että Alvin-vauva oli koko ajan elossa, ja Jane vain käytti Kennyn menettämän perheen muistoa ajakseen tämän hulluksi, ei Janen kuolema edes tuntunut kovin pahalta. Toivoin, etteivät käsikirjoittajat olisi pakottaneet tällaiseen konfliktiin, mutta minkäs teet.
Kenny oli epävakaudessaan ja aggressivisuudessaan hyvin ymmärrettävä ja helposti ennustettava; Janen kylmäverinen, laskelmoitu julmuus on mielestäni paljon kammottavampaa. Hän olisi voinut lopettaa tappelun minä hetkenä hyvänsä kertomalla, ettei Alvin-vauva ollut oikeasti kuollut. Mutta hän ei kertonut, koska halusi tappaa - tai vielä pahempaa, Clemin tappavan - Kennyn. Janen kaltaiset ihmiset ovat mielestäni hyvin pelottavia: he kutsuvat itseään rationaalisiksi, vaikka todellisuudessa he ovat kylmiä, itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä. Janekin syyt Clemin "pelastamiseen" osoittautuvat muissa vaihtoehtoisissa lopuissa kyseenalaisiksi: Jane tuntui tekevän Clemistä itselleen menettämänsä siskon korviketta eikä tämä pitänyt AJ:stä. Kennyyn ainakin pystyi luottamaan isähahmona, vaikkei välttämättä ison ryhmän johtajana. Janen tapa manipuloida niin Kennyä ja Clemiä oli musertava: hänelle oli olemassa vain yksi totuus, oma totuus. Siksi hän hylkäsikin Clemin ja muun ryhmän aiemmin ja hänen palaamisellaan oli hyvin itsekäs syy.
Tämä on tietenkin vain yksi totuus pelistä. Monien eri keskusteluvaihtoehtojen kautta on voinut päätyä hyvin erilaisiin suhteisiin muiden hahmojen kanssa. Minulle yllä oleva käy järkiin, jollekin toiselle totuus voi olla muuta. Minä pelkään manipuloivia, kylmiä, "rationaalisia" ihmisiä, joten en heidän puolelleen pystyisi asettumaan edes fiktiossa. Kennyn aggressivisuus voi aiheuttaa muissa samanlaisia reaktioita.
Vaihtoehtoisia loppuja tutkiessani en voi sanoa muuta kuin olevani hyvin tyytyväinen omaani. Janen kanssa Clem päätyy takaisin entiseen pysähdyspaikaan ja tarina päättyy pahaenteisesti uuden "perheen" liittyessä Clemin, Janen ja AJ:n joukkoon tai perheen uhatessa heitä, jos pelaaja ei päästä heitä turvapaikkaansa. Clem voi päätyä Alvin-vauvan kanssa myös kahdestaan, jos hän tappaa Kennyn suojellakseen Janea, mutta hylkää naisen tämän petoksen paljastuttua.
Kennyn kanssa molemmat loppuvaihtoehdot ovat todella tunteellisia ja onnistuneita. Kolmikko löytää Wellingtonin, mutta se on ylikansoitettu eikä ota vastaan uusia asukkaita. Kenny vetoaa vastaanottajana toimivaan Edithiin, jotta tämä sallisi lasten päästä kaupunkin ilman häntä. Edith suostuu ehdotukseen. Clem voi joko muuttaa AJ:n kanssa Wellingtoniin tai vaatia saada jäädä Kennyn luo ja lähteä Edithiltä saatujen uusien varusteiden kanssa pois. Minä valitsin jälkimmäisen ja olen siihen tyytyväinen. Loppu tuntui mielestäni suorastaan toiveikkaalta näin: Kenny ja Clem heittävät huulta ja lähtevät omille teilleen hymyssä suin. Minulle jäi kaikesta huolimatta yllättäen hyvä mieli.
 |
| Paras loppu. |
