nälkäpelin loppu - vihan liekit ja matkijanärhi

Sain Nälkäpeli-trilogian päätökseen jo monta viikkoa sitten, mutta koska vasta nyt tartuin kuvainnolliseen kynääni, saan ajatukseni paperille näin myöhässä. Kenties se, ettei minulla ollut suurta intoa kirjoittaa ajatuksiani kertoo jo jotain kirjojen minuun jättämästä vaikutuksesta.

Jos en olisi päättänyt kirjoittaa kahdesta viimeisestä osasta yhteistä tekstiä, tilanne saattaisi olla toinen. Sarjan toinen osa, Vihan liekit, oli nimittäin mielestäni mainio. Harvoin sarjan keskimmäinen osa on tarinan vahvin, mutta Nälkäpelin kohdalla näin kävi. Ensimmäisessä osassa parjaamani huono käännöslaatu oli parantunut selvästi, kuten oli Collinsin tarinankerronta. Edellinen ei silti ollut huippua, ei lähelläkään sitä tasoa, mihin suomenkielisissä käännöksissä on yleensä saanut tottua. Edellisen osan pohjanoteerauksesta on kuitenkin helppo nousta, varsinkin, kun tarinakin on rytmiltään ja käänteiltään parempi. Siksi onkin harmi, että Matkijanärhi - tai tarkemmin sen loppupuolisko – oli turhauttavaa luettavaa.

Mutta ensin Vihan liekeistä, jonka vahvinta antia olivat ehdottomasti uudet sivuhenkilöt, uskottava kehitys niin Katnissin kuin Peetan hahmoissa sekä uusi nälkäpelikierros, johon oli saatu tarpeeksi uusia käänteitä sekä räjähtävä loppu, jotta periaatteessa samana pysynyt juonikuvio tuntui tuoreelta. Matkijanärhessä nälkäpeli tuntuu pitkän aikaa unohdetulta, kunnes se kirjan loppupuoliskolla tulee jälleen hieman erilaisessa muodossa esiin. Olisi saanut jäädä tulematta.

En kuvaile sen tarkemmin tässä nyt kakkoskirjan juonta ja tapahtumia. Kirjoja lukemattomat haluavat ehkä tässä vaiheessa hypätä seuraavaan blogitekstiin, sillä alla keskustelen viimeisen kirjan lopusta, jota loppuvuonna elokuvateattereihin tuleva Matkijanärhi: osa II kuvaa.

Kolmannen kirjan suurin ongelma tuntuu olevan se, että siinä on hyvin vähän kyse Katnissista. Hän elää kirjan alussa uudessa kodissa tuntemattomien ihmisten kanssa Vyöhyke 13:lla ja yrittää selviytyä vastarintaliikkeen keulakuvana poseeraamisesta (jota hän inhoaa). Toisen osan lopussa vangiksi jääneen Peetan kohtalo huolettaa, muttei niin paljon, etteikö vanhaa toveria Galea ehtisi katsomaan sillä silmällä PTSD:stä samalla kärsiessä. Kolmiodraaman voimakas läsnäolo onkin kirjassa raivostuttavaa, kun se oli niin hyvin saatu kuriin toisessa osassa. Odotin Vihan liekkejä lukiessani paljon pahempaa, mutta pelkoni toteutuivatkin vasta Matkijanärhessä.

Ihmettelin elokuvia aikoinaan katsoessani, että miksi niin monet väittivät niiden korostavan liiaksi mitättömän tärkeää kolmiodraamaa. Minusta elokuvissa on tähän mennessä ollut hyvin selvää, mitä Katniss oikeasti haluaa ja tarvitsee, vaikkei hän sitä itse olekaan vielä ymmärtänyt. Tämä on tietenkin kirjoissa osittain ymmärrettävää Katnissin näkökulman takia, mutta Matkijanärhessä toivoin useaan otteeseen, että Katniss vain häipyisi tai unohtaisi molemmat pojat. Ilmeisesti elokuvista kuulemani valitus olikin johtunut enneminkin median käyttäytymisestä ja sen yrityksestä luoda uutta Twilight-henkistä leiriytymistä fanien kesken (*huokaus*). Matkijanärhessä Katniss käyttää kuitenkin turhauttavan paljon aikaa Peetan ja Galen välillä haahuillen, ettei ainakaan tämä kenties liian aikuinen lukija välillä halunnut lukea kirjaa edes loppuun.

Kolmiodraaman liiallinen korostaminen oli kuitenkin ainoastaan kirjan toiseksi suurin ongelma. Suurin oli loppu, joka oli täynnä vain shokkireakiota lietsovia kuolemia ja käänteitä. Lyhyesti sanottuna: Katnissin toimilla ei ollut kirjan loppupuolella mitään merkitystä. Nälkäpeli on mukana kaupunkitaistelun muodossa, kun Katniss huijaa tiimiään lähtemään kanssaan metsästämään presidentti Snowta omin päin. Luku toisensa perään kuvailee heidän kohtaamiaan esteitä, yksi toisensa jälkeen, jotka vaativat tietenkin monen tiimiläisen hengen. Kuolemat tuntuvat typeriltä ja pohjustamattomilta, jopa emotionaaliselta kiristykseltä. Varsinkin Vihan liekeissä mahtavan vaikutuksen tehneen Finnickin kuolema on niin typerä ja kerronnallisesti hohdoton, etten oikeastaan laske sitä tapahtuneeksi (varsinkin, kun Collins kuitenkin jätti sopivasti Finnickin vastavihityn vaimon raskaaksi... ei lainkaan manipuloivaa kirjoittamista).

Ärsyttävintä kuitenkin on se, että kaikki tiimiläiset kuolevat turhaan. Koko kaupunkitaistelujuonen tarkoitus oli vain tuoda Katniss paikkaan, jossa hän todistaisi siskonsa kammottavan kuoleman omien joukkojen käsissä. Primrosen kuolemakin tuntui typerältä, kun sen ainoaksi tarkoitukseksi osoittautui Katnissin mielenterveyden luistaminen siihen tilaan, että tämä ampuu kapinallisten presidentin, Alma Coinin, mennessään telottamaan entistä presidenttiä, Snowta. Kaiken huipuksi puolet kirjasta vienyt kolmiodraama ratkaistaan parilla sivulla ilmoittamalla, että Gale lähti hyvään työhön toiselle vyöhykkeelle Katnissin päästyä syyntakeettomana elämään vyöhykkeelle 12. On vaikea kuvitella lopun perusteella Galen ja Peetan olleen koskaan tasavertaisia kilvoitellessaan Katnissin huomiosta. Loppu oli kaikin tavoin epätyydyttävä, rakenteeltaan ontuva, tarinaltaan heikko, emotionaalisesti manipuloiva ja rehellisesti sanottuna vähän tylsäkin.

Sanon nyt suoraan: elokuvat ovat parempia. Ne ovat adaptaatioina parhaiden joukossa (ugh, miksi, Game of Thrones? Miksi?). Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, minua korpeaa oikeastaan vain se, ettei rooleihin saatu Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvia näyttelijöitä. On surullista, ettei studio sellasia edes etsinyt. He varmaankaan eivät luottaneet yleisöönsä ja uskoneet muiden kuin nimekkäiden näyttelijöiden vetävän tarpeeksi katsojia teattereihin. Harmi. Elokuvat ovat silti kirjoja paempia.