nälkäpelin loppu - vihan liekit ja matkijanärhi

Sain Nälkäpeli-trilogian päätökseen jo monta viikkoa sitten, mutta koska vasta nyt tartuin kuvainnolliseen kynääni, saan ajatukseni paperille näin myöhässä. Kenties se, ettei minulla ollut suurta intoa kirjoittaa ajatuksiani kertoo jo jotain kirjojen minuun jättämästä vaikutuksesta.

Jos en olisi päättänyt kirjoittaa kahdesta viimeisestä osasta yhteistä tekstiä, tilanne saattaisi olla toinen. Sarjan toinen osa, Vihan liekit, oli nimittäin mielestäni mainio. Harvoin sarjan keskimmäinen osa on tarinan vahvin, mutta Nälkäpelin kohdalla näin kävi. Ensimmäisessä osassa parjaamani huono käännöslaatu oli parantunut selvästi, kuten oli Collinsin tarinankerronta. Edellinen ei silti ollut huippua, ei lähelläkään sitä tasoa, mihin suomenkielisissä käännöksissä on yleensä saanut tottua. Edellisen osan pohjanoteerauksesta on kuitenkin helppo nousta, varsinkin, kun tarinakin on rytmiltään ja käänteiltään parempi. Siksi onkin harmi, että Matkijanärhi - tai tarkemmin sen loppupuolisko – oli turhauttavaa luettavaa.

Mutta ensin Vihan liekeistä, jonka vahvinta antia olivat ehdottomasti uudet sivuhenkilöt, uskottava kehitys niin Katnissin kuin Peetan hahmoissa sekä uusi nälkäpelikierros, johon oli saatu tarpeeksi uusia käänteitä sekä räjähtävä loppu, jotta periaatteessa samana pysynyt juonikuvio tuntui tuoreelta. Matkijanärhessä nälkäpeli tuntuu pitkän aikaa unohdetulta, kunnes se kirjan loppupuoliskolla tulee jälleen hieman erilaisessa muodossa esiin. Olisi saanut jäädä tulematta.

En kuvaile sen tarkemmin tässä nyt kakkoskirjan juonta ja tapahtumia. Kirjoja lukemattomat haluavat ehkä tässä vaiheessa hypätä seuraavaan blogitekstiin, sillä alla keskustelen viimeisen kirjan lopusta, jota loppuvuonna elokuvateattereihin tuleva Matkijanärhi: osa II kuvaa.

Kolmannen kirjan suurin ongelma tuntuu olevan se, että siinä on hyvin vähän kyse Katnissista. Hän elää kirjan alussa uudessa kodissa tuntemattomien ihmisten kanssa Vyöhyke 13:lla ja yrittää selviytyä vastarintaliikkeen keulakuvana poseeraamisesta (jota hän inhoaa). Toisen osan lopussa vangiksi jääneen Peetan kohtalo huolettaa, muttei niin paljon, etteikö vanhaa toveria Galea ehtisi katsomaan sillä silmällä PTSD:stä samalla kärsiessä. Kolmiodraaman voimakas läsnäolo onkin kirjassa raivostuttavaa, kun se oli niin hyvin saatu kuriin toisessa osassa. Odotin Vihan liekkejä lukiessani paljon pahempaa, mutta pelkoni toteutuivatkin vasta Matkijanärhessä.

Ihmettelin elokuvia aikoinaan katsoessani, että miksi niin monet väittivät niiden korostavan liiaksi mitättömän tärkeää kolmiodraamaa. Minusta elokuvissa on tähän mennessä ollut hyvin selvää, mitä Katniss oikeasti haluaa ja tarvitsee, vaikkei hän sitä itse olekaan vielä ymmärtänyt. Tämä on tietenkin kirjoissa osittain ymmärrettävää Katnissin näkökulman takia, mutta Matkijanärhessä toivoin useaan otteeseen, että Katniss vain häipyisi tai unohtaisi molemmat pojat. Ilmeisesti elokuvista kuulemani valitus olikin johtunut enneminkin median käyttäytymisestä ja sen yrityksestä luoda uutta Twilight-henkistä leiriytymistä fanien kesken (*huokaus*). Matkijanärhessä Katniss käyttää kuitenkin turhauttavan paljon aikaa Peetan ja Galen välillä haahuillen, ettei ainakaan tämä kenties liian aikuinen lukija välillä halunnut lukea kirjaa edes loppuun.

Kolmiodraaman liiallinen korostaminen oli kuitenkin ainoastaan kirjan toiseksi suurin ongelma. Suurin oli loppu, joka oli täynnä vain shokkireakiota lietsovia kuolemia ja käänteitä. Lyhyesti sanottuna: Katnissin toimilla ei ollut kirjan loppupuolella mitään merkitystä. Nälkäpeli on mukana kaupunkitaistelun muodossa, kun Katniss huijaa tiimiään lähtemään kanssaan metsästämään presidentti Snowta omin päin. Luku toisensa perään kuvailee heidän kohtaamiaan esteitä, yksi toisensa jälkeen, jotka vaativat tietenkin monen tiimiläisen hengen. Kuolemat tuntuvat typeriltä ja pohjustamattomilta, jopa emotionaaliselta kiristykseltä. Varsinkin Vihan liekeissä mahtavan vaikutuksen tehneen Finnickin kuolema on niin typerä ja kerronnallisesti hohdoton, etten oikeastaan laske sitä tapahtuneeksi (varsinkin, kun Collins kuitenkin jätti sopivasti Finnickin vastavihityn vaimon raskaaksi... ei lainkaan manipuloivaa kirjoittamista).

Ärsyttävintä kuitenkin on se, että kaikki tiimiläiset kuolevat turhaan. Koko kaupunkitaistelujuonen tarkoitus oli vain tuoda Katniss paikkaan, jossa hän todistaisi siskonsa kammottavan kuoleman omien joukkojen käsissä. Primrosen kuolemakin tuntui typerältä, kun sen ainoaksi tarkoitukseksi osoittautui Katnissin mielenterveyden luistaminen siihen tilaan, että tämä ampuu kapinallisten presidentin, Alma Coinin, mennessään telottamaan entistä presidenttiä, Snowta. Kaiken huipuksi puolet kirjasta vienyt kolmiodraama ratkaistaan parilla sivulla ilmoittamalla, että Gale lähti hyvään työhön toiselle vyöhykkeelle Katnissin päästyä syyntakeettomana elämään vyöhykkeelle 12. On vaikea kuvitella lopun perusteella Galen ja Peetan olleen koskaan tasavertaisia kilvoitellessaan Katnissin huomiosta. Loppu oli kaikin tavoin epätyydyttävä, rakenteeltaan ontuva, tarinaltaan heikko, emotionaalisesti manipuloiva ja rehellisesti sanottuna vähän tylsäkin.

Sanon nyt suoraan: elokuvat ovat parempia. Ne ovat adaptaatioina parhaiden joukossa (ugh, miksi, Game of Thrones? Miksi?). Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, minua korpeaa oikeastaan vain se, ettei rooleihin saatu Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvia näyttelijöitä. On surullista, ettei studio sellasia edes etsinyt. He varmaankaan eivät luottaneet yleisöönsä ja uskoneet muiden kuin nimekkäiden näyttelijöiden vetävän tarpeeksi katsojia teattereihin. Harmi. Elokuvat ovat silti kirjoja paempia.

Nälkäpeli - kun käännös (melkein) pilaa kirjan

Kun aikoinaan hain (ja pääsin) opiskelemaan kääntämistä ja tulkkausta Turun yliopistoon, jouduin pääsykokeissa kielioppi- ja kirjakokeen lisäksi videoituun haastatteluun. Haastattelun aikana minulle esitettiin kysymyksiä työhistoriastani, harrastuksistani ja myös käännöstietoudestani. Lopulta virallisten kysymysten loputtua keskustelimme vielä haastattelijoiden kanssa kirjoista, ja minulta kysyttiin, mitä olin viimeksi lukenut. Tenttikirjoja, tietenkin, mutta myös kaunokirjallisuutta, joista viimeisin oli Da Vinci -koodi. Dan Brownin kirja oli tuolloin vielä melko tuore, tai ainakin kohu sen ympärillä velloi edelleen. Pidin kirjasta, se oli viihdyttävä, mutta oli selvää, ettei se ollut erityisen laadukasta kirjallisuutta. Kun huomautin haastattelijoilleni, ettei kirjan kieli ollut minusta erityisen tasokasta, toinen heistä kysyi oliko se mielestäni kirjailijan vai kääntäjän vika? Vastasin kirjailijan, sillä vaikka teos oli todellakin viihdyttävä, oli se rakenteeltaan epätasainen ja täynnä kummallisia kerronnallisia valintoja, yksipuolisia hahmoja ja yksitoikkoista kuvailua. En tuolloin välttämättä edes ajatellut, että lukemani kirja saattaa olla huono ei kirjailijan, vaan kääntäjän takia. Nyt sellainen tilanne on saattanut tulla eteeni.

Tutustuin Nälkäpeli-sarjaan ensin elokuvien kautta, ja niiden innoittaman päätin lukea elokuvien pohjalla olevan kirjasarjan ennen kuin viimeisen osan filmatisointi saapuisi. Olin kuitenkin viime vuoden pitkälti jumissa George RR Martinin Tulen ja jään laulu -sarjassa, joten ensimmäinen osa Matkijanärhi-elokuvaa ehti valkokankaalle ennen kuin minä kirjakauppaan. Viikko sitten päätin vihdoin tarttua ensimmäiseen osaan ja sain sen luettua parissa päivässä. Pidin elokuvista, aika paljonkin itse asiassa. Parin ensimmäisen luvun jälkeen minusta alkoi tuntua, etteivät kirjat välttämättä inspiroisi minussa vastaavia tunteita. Olen usein sanonut, että minusta kannattaa lukea mahdollisimman usein omalla äidinkielellään. Nuorempana olin aina sitä mieltä, että kirjat tuli lukea niiden alkuperäiskielellä, mutta rehellisesti sanoen kyse oli enemmän turhantärkeydestä kuin kielitaitoni kehittämisestä: niin vain kuului ajatella. Nykyisten periaatteideni mukaan kävin noutamassa Nälkäpelin suomenkielisen version, sillä suomenkieliset käännökset ovat yleisesti hyvin laadukkaita. 

Nälkäpelin suomennos osoittautui kuitenkin mielestäni kehnoksi monellakin tasolla. Jo ensimmäisten sivujen aikana oli selvää, ettei kääntäjä osannut kielioppisääntöjä kovinkaan hyvin. Moni saattaa olla sitä mieltä, ettei niillä säännöillä niin väliä ole, mutta Nälkäpeli osoittaa selvästi, ettei tämä ole totta. Pilkuista puuttuu melkein joka toinen, mikä tekee tekstistä sekavaa ja saa sen tuntumaan rytmittömältä. Rytmi onkin yksi kirjan suurista ongelmista. Ei siis tarinan rytmi, vaan kielen. Lauseet ovat töksähteleviä ja usein yksinkertaisia, sanavalinnat lapsellisia. Jos tarina ei olisi pitänyt minua mukanaan - tai tarkemmin sanottuna en olisi tiennyt mitä odottaa - olisin saattanut lopettaa lukemisen huonon suomen kielen takia.On vaikea kuvitella, miten tällainen käännös ei ole joutunut kovempaan käsittelyyn kustantajalla. Kenties kirjat on käännetty kiireessä niiden saavuttaman kansainvälisen maineen takia. Tämä on syistä kenties ymmärrettävin, mutta silti väärä. Surullisin vaihtoehto on, ettei kustantaja (tai kääntäjä) välittänyt kohderyhmästä, nuorista, tarpeeksi panostaakseen todella teokseen. Tai ehkä sittenkin vielä hälyttävämpää on, jos kääntäjä ja kustantaja todella kuvittelivat kohdeyleisönsä olevan samalla yksinkertaisella ja lapsellisella tasolla kuin itse käännös.

Kirjan loppupuolella onnistuin jo huokaisten ohittamaan typerät käännösvalinnat ja huonon kielen ja sain kirjan nopeasti luettua. Nyt mieleeni on tullut, että saatoin ehkä olla hieman jyrkkä tuomitessani vain kääntäjän enkä kirjailijaa. Tarkemmin asiaa pohdittuani koen, että kirja ei vastannut odotuksiani täysin tarinankaan osalta. Enkä tarkoita tällä juonta, vaan kerrontaa. Kirjailija Suzanne Collins kirjoittaa sujuvasti, ja pystyn suomennoksesta huolimatta näkemään, kuinka kauniita jotkin ilmaisut saattoivat alkukielessä olla. Mutta Collinsinkin kirjoituksessa on ongelmansa, ja yksi niistä on ilmeettömyys. Tämä vaivasi minusta erityisesti dialogin kohdalla: kertojahahmo Katniss Everdeen on toki luonteeltaan hieman sisäänpäin kääntynyt ja apaattinen, mutta se ei tarkoita, ettei hän pystyisi juuri koskaan kuvailemaan, mitä keskustelun aikana tapahtuu. Ihmiset koskettelevat hiuksiaan, niiskuttavat nenäänsä, liikahtelevat, irvistävät. Tekevät vaikka mitä puhuessaan. Paitsi tässä kirjassa. Kaikki on kovin suoraviivaista, ja ylimääräinen läski on leikattu kovalla kädellä pois. Katnissin sisäistä maailmaa kuvataan välillä niin steriilisti, etten välillä tuntenut juuri minkäänlaista yhteyttä päähenkilöön. Tämä voi olla suuri ongelma, sillä Katniss oli toisinaan raivostuttava, osittain juonellisesti ymmärrettävistä syistä ja toisinaan taas ei. Kenties tämä johtuu siitä, etten ole varsinaisesti kirjan kohderyhmää, eikä 16-vuotiaan vääriin kohteisiin suuntaama kiukuttelu jaksa kiinnostaa.

Loppupeleissä pidin kuitenkin Katnissistä tarpeeksi ja toisaalta arvostan sitä, että kirjailija on uskaltanut antaa päähenkilölleen huonoja ja epämiellyttäviä piirteitä. Näin minä ainakin jotkin Katnissin piirteet tulkitsin, vaikka kenties niiden onkin ollut tarkoitus vedota nuorempiin lukijoihin ja olla positiivisia. Joka tapauksessa minä koen Katnissin olleen ristiriitainen hahmo, josta ajoittaisesta yksitoikkoisuudesta huolimatta löytyy tarpeeksi harmaan sävyjä. Kenties sitten kun olen lukenut kirjasarjan kokonaisuudessaan osaan kunnolla arvostaa hahmoa. Parhaiten Collins onnistuu mielestäni Katnissin kilpakumppanin, Peetan, luomisessa. Jos Katniss on poikkeuksellinen naishahmo sen takia, että tällä on epämiellyttäviäkin, hyvin inhimillisiä piirteitä, Peeta on poikkeuksellinen lempeytensä ja hellyytensä ansiosta. Miespääosan sankarin annetaan harvoin olla näin tavallisen ja mutkattoman oloinen: Peetasta löytyy itse asiassa paljon sellaisia piirteitä, jotka normaalisti olisi varattu Katnissille tai yleisesti naishahmolle. Pidin myös kovin Katnissin pikkusiskosta ja kilpakumppani Ruesta, sekä näiden välille vedetyistä yhtäläisyyksistä.

Yleisesti ottaen uskaltaisin kuitenkin väittää, että elokuva oli hieman kirjoja parempi. Katniss on elokuvissa uskottavampi ja kiinnostavampi menettämättä kuitenkaan monisysyyttään. Elokuvissa tämän kestämät kauhut ja kärsimykset tulevat mielestäni jopa paremmin esille kuin kirjoissa, vaikka edellisellä ei ole jälkimäisen tarjoamaa mahdollisuutta antaa yleisön kurkistaa Katnissin pään sisään. Peeta puolestaan ei ole elokuvassa aivan niin onnistunut, mutta miellyttävä silti. Elokuvissa vapautuminen Katnissin näkökulmasta on myös hyödynnetty hienosti, ja kaikki kohtaukset joissa hyödynnetään presidentti Snowta ja pelin järjestäjää Seneca Cranea ovat loistavia. Elokuvissa moitittavinta on Katnissin ja tämän ystävän Galen etnisyyden muuttaminen (he ovat selvästi Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvia tummine piirteineen, kun elokuvissa he ovat valkoisia) sekä Peetan lopullisen vamman, amputoidun jalan, poisjättäminen. Muuten ensimmäinen elokuva on muuten - tarinallisesti - mainio adaptaatio Nälkäpelistä.

Kirjalla oli huonot puolensa, mutta kaikesta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että käännöksen huono laatu oli niistä suurin: se saattaa saada lukijan hylkäämän tarinan ennen kuin se pääsee kunnolla edes alkamaan.